Katselin aamulla TV1:n Aamusydämellä ohjelmaa, jossa aiheena oli anorektikko perheessä. Ohjelma käsitteli aihetta sekä anoreksiaa sairastavan näkökulmasta, että omaisen, tässä tapauksessa siskon näkökulmasta.
Yleensä puhutaan vain anorektikon kannalta asiasta, joka tietysti on tärkeää, mutta ei muisteta sitä, kuinka paljon sairaus koettelee myös koko perhettä. Anoreksia on psyykkinen sairaus, jossa ihminen muuttuu täysin sairauden myötä. Hän tavallaan käpertyy itseensä ja siihen omaan elämänsä tarkkailuun ja rutiininomaiseen käyttäytymiseen. Siihen tulevat mukaan yletön liikunnan harrastus ja jumppaaminen, sekä tietysti ruokailujen välttäminen tai tarkka kontrolloiminen.
Perheenjäsenet huomaavat varmasti tämän muutoksen ja alkavat seurata sairastuneen käytöstä. Sairauden pidemmälle edetessä hän elää omaa elämäänsä, johon on vaikea muiden tulla mukaan. Vanhemmat alkavat yhä enemmän kiinnittää huomiota hänen käyttäytymiseensä. Siinä helposti unohtaa muut perheenjäsenet, kun huoli painaa sairastuneesta.
Osataanko anorektikon kohdalla aina huomioida myös perhe? Varmasti vanhemmat kärsivät eniten ja heille pitäisi olla oma mahdollisuus käydä läpi koko prosessia. Vertaistuki on iso asia, jolloin saa kohdata muita saman sairauden kokeneita. Myös sisarusten auttaminen on tärkeää. Usein he jäävät lähes huomiotta anorektikon viedessä perheen voimavarat.
Syömishäiriöt ovat hyvin yleisiä, mutta vaikeasti hoidettavia sairauksia. Tässäkin ohjelmassa haastateltu nuori tiesi hyvin tarkkaan oman sairautensa ja tunsi oman fyysisen heikkoutensa. Kuitenkin hän oli jaksanut opiskella ja valmistua ammattiin, joka on hieno asia. Kun on pienikin halu ponnistella elämässä eteenpäin, on toivoa paranemisesta.
Muistammehan Ruotsin prinsessa Victorian, joka kuitenkin parani sairaudestaan.
Toivon, että laihuuden ihannointi loppuisi ja mallitkin saisivat vähän naisellisempia muotoja. Näistähän nuoret esimerkkinsä ottavat.
